Sukelluskurssin käyminen oli tullut aina silloin tällöin puheeksi Ihanan miehen kanssa ja sitä mietittiin jo joskus Thaimaan matkoilla. Nyt se sitten viimein tapahtui. Ilmoittauduimme netissä etukäteen Gili Airilla sijaitsevan Manta Diven Open water dive kurssille. Etukäteen ilmoittautuessa sai extrana ylimääräisen fun diven ja t-paidan ja ilmoittautuminen tapahtui helposti sähköpostilla. Minua on sukeltaminen kiehtonut aina, mutta vesi ei ole ikinä ollut vahvin elementtini ja arvelin ahtaanpaikankammoni ja hukkumisenpelkoni olevan ylitsepääsemätön este sukellusharrastukselle. Viihdyn merellä, mutta se on myös mielestäni melko pelottava paikka. Joten tältä pohjalta lähti käyntiin ehkä elämäni jännittävin kurssi.
Open water dive kurssi soveltuu hyvin aloittelijoille ja kurssin käytyä saa luvan sukeltaa 18 metriin. Monelle tulee mieleen sukelluskurssista PADI, mutta nykyisin yleistyvämpi SSI on samanlainen ja jatkossa kaikki taitavat mennä tuon SSI:n alle. Kurssi kestää Manta divessä 3-4 päivää ja sisältää 6 sukellusta. Kun on suorittanut sukellukset, taitotehtävät ja teoriakokeen saa kansainvälisen open water diver kortin. Sen jälkeen voi suorittaa lisää kursseja, jos haluaa luvat syvemmälle 30 metriin tai erikoiskursseja.
Kurssi alkoi teorialla sekä varusteiden ja turvallisuuden läpikäymisellä. Ensimmäisenä päivänä olimme sukelluskeskuksen uima-altaalla tutustuen varusteisiimme ja totuttelimme veden alla oloon. Koulutus tapahtuu pienissä max neljän hengen ryhmissä ja me saimmekin kurssille mukaan todella mukavan nuoren belgialaispariskunnan Vickyn ja Karelin, jotka olivat reissanneet pitkin Aasiaa jo viisi kuukautta. Heidän kanssaan tuli vietettyä saarella muutenkin aikaa, kuin vain veden alla. Kurssin opettajana toimi mukava, mutta sopivan vaativa brittiläinen Al ja saimme lisäkouluttajaksi vielä Divemaster-tutkintoa suorittavan hollantilaisen Victorin, jonka koulutukseen kuului toimia open water kurssilaisille apukouluttajana.
Ensimmäistä kertaa veden alle mentässä olin jo varma ettei tästä mitään tule. Olen joogassa tottunut hengittämään pelkästään nenän kautta ja nyt pitikin hengittää vain suulla. Kuplia tuli kauheasti, enkä uponnut mihinkään. Pienen pinnalle panikointinousun jälkeen uusi yritys. Pikkuhiljaa totuin hengittämään regulaattorin kautta ja vedessä leijuminen alkoi jotenkin hahmottua. Hassua miten sukellusvarusteet ovat maalla niin painavat, että luulisi pohjaan uppoavan, mutta painoja täytyykin lisätä entisestään ja silti tuntuu, että välillä pullahtaisi pinnalle kuin korkki. Sukeltaessa omaa syvyyttä säädelläänkin sukellusliivillä, BC, säätämällä sen ilmaa (toimii myös pelastusliivinä pinnalla ollessa) ja omaa hengitystä treenaamalla. Regulaattorin käyttö ja sen kanssa pelastustoimet vararegulaattorin kanssa alkoivat sujua hyvin, mutta pahin kompastuskiveni kurssilla olikin maskin käyttö.
Ahdistun jo pelkästään siitä, jos suihkussa saan vettä nenääni, joten maskin käytön harjoitukset olivat aivan kamalia. Aluksi treenasimme sitä, jos vettä menee hieman maskin sisälle, joka on aika yleistä, jos ei ole täysin istuva maski. Vedet pystyy poistamaan maskista puhaltamalla nenän kautta, jolloin vesi korvautuu ilmalla. Tämä sujui pienen harjoittelun jälkeen jo ihan hyvin. Mutta sitten pitikin poistaa koko maski päästä, laittaa se takaisin paikoilleen ja tyhjentää. Tässä kohtaa sainkin jo ensimmäiset paniikit kun pasmat menivät sekaisin. Kouluttajamme Al sanoi, että näitä kaikkia taitoja harjoitellaan vielä meressäkin, joten kauhulla jäin odottelemaan mitä tapahtuisi seuraavana päivänä. Jännitin muutenkin sukeltamista ja sitten siellä olisi vielä pitänyt tehdä kaiken maailman kikkailuja. Tässä kohtaa tajusin, että tästä tulee pitkät kolme päivää. Mieheni tsemppasi minua todella hyvin ja itsepähän tänne halusin.
Seuraavana aamuna meillä oli ensimmäinen sukellus meressä. Lähdin hieman kauhun sekaisin fiiliksin sinne, eikä aamiainenkaan oikein maistunut. Koitin tsempata itseäni kovasti ja kun veneessä näin vanhempia rouvia, jotka olivat myös lähdössä sukellukselle, olin sitä mieltä, että jos hekin niin kyllä minunkin sinne pitää uskaltaa. Kun pääsimme pohjaan asti, mieli alkoi rauhoittua ja viimeistään kun näimme ensimmäiset kilpparit ja Nemo-kalat alkoi sukellus jo sujua ja pelko väistyi. Ajan taju häviää veden alla kokonaan ja siellä voisi lillua vaikka kuinka pitkään.
Iltapäivällä teimme päivän toisen sukelluksen ja sitten pitikin taas harjoitella niitä pelastautumisjuttuja. Kaikki muut sujuivat hyvin. Harjoiteltiin mm. kaverin tuomista pintaan oman happipullon varassa, pintakuljetusta jne. Mutta taas se penteleen maski... Kun maski piti ottaa pois, minulta meni hengitys sekaisin, härppäsin vettä ja panikoin, jolloin Al kuljetti minut pintaan. Hetken keräiltyäni hengitystä jatkoimme vielä sukellusta. Toivoin jo ettei minun olisi tarvinnut toistaa maskiharjoitusta enää seuraavana päivänä, mutta Al vaati, että hänen kurssilta valmistuneiden pitää oikeasti osata turvallisuusasiat. Ja hyvä näin. Joissain sukelluskeskuksissa lupakortin saa todella heppoisin perustein ja olin kyllä itse tyytyväinen vaatimustasoon, vaikka se yöuneni veikin.
Samainen ilta minulla menikin tehden hengitys- ja mielikuvaharjoitteita. Päätin, että pakkohan sen on onnistua. Kun muut kurssilaiset jännittivät viimeisen kurssipäivän teoriakoetta, minulla oli mielessä vain se hiton maskiharjoitus. Teimme viimeisenä päivänä myös kaksi sukellusta ja nyt kävimme jo 18 metrissä. Syvyyttä ei niinkään huomaa vedessä muusta kuin paineesta, joka tuntuu korvien lukkiutumisella. Painetta saa helpotettua alas mentäessä joko nieleskelemällä tai pitämällä nenästä kiinni ja kevyesti puhaltamalla. Karelilla oli välillä ongelmia korviensa kanssa, koska oli ollut vasta flunssassa, mutta kun alas laskutumisen teki tarpeeksi hitaasti auttoi se asiaa. Sukellukset sujuivat hyvin ja bongasimme hienoja kaloja ja kilppareita matkalla. Kun muut tekivät maskiharjoitukset pohjassa, Al teki ne minun kanssa vain parin metrin syvyydessä, jotta mahdolliselta paniikilta pääsisi nopeammin pintaan. Hengitysharjoituksista oli apua ja sain sen viimein onnistumaan. Eihän se mukavaa ollut, mutta suoriuduin.
Sukellusten välissä teimme teoriakokeen ja kaikki saivat sen läpi. Viimeisen sukelluksen jälkeen onnittelimme toisiamme ja korkkasimme oluet. Hyvä myö! Olin todella ylpeä itsestäni, että kykenin suorittamaan kurssin. Manta Divella on todella ammattitaitoista väkeä töissä ja olimme todella tyytyväisiä kurssiin. Tutuimme siellä myös suomalaiseenkin kouluttajaan Kimmoon, joka vaimonsa kanssa työskenteli Airilla. Lonely planet on rankannut Gilin saaret yhdeksi parhaimmaksi paikaksi aloittaa sukellusharrastus, enkä ihmettele yhtään miksi. Voin suositella.
Kurssin jälkeen teimme vielä kaksi fun divea. Toinen kuului kurssihintaan ja toisen ostimme vielä erikseen. Fun divella on mukana opas ja sukelluskohde vaihtuu aina päivien ja säiden mukaan. Kurssin stressi oli ohitse ja fiilistelyyn pääsi keskittymään vielä enemmän. Gilillä sukellukset ovat pääasiassa virtaussukelluksia, joissa vene jättää sukeltajat tiettyyn paikkaan. Sukeltajat kulkevat virtauksen mukana ja vene poimii heidät sukelluksen jälkeen ylösnousupaikalta.
Minkä takia sitten osallistuin sukelluskurssille, jos se kerta oli niin pelottavaa? No ihan jo pelkästään itsensä ylittämisen takia. En varmasti pelkäisi laskuvarjohyppyäkään noin paljoa. Mutta ennenkaikkea, tämän takia... Kuvat kertokoot puolestaan. :)
Vedenalaiskuvat lainasin Matkakuume-blogista, josta kerroin edellisessä jutussa. Blogin Miika on kuvannut nämä kuvat samaisessa paikassa, jossa mekin pulikoimme.
Ihana mies innostui sukeltamisesta niin paljon, että hommasi omat laitteet kotiin päästyämme ja onkin käynyt pari kertaa sukeltelemassa Suomen vesissä. Itselleni riittää sukeltelut tropiikissa lämpimissä vesissä, joissa näkyvyyttä piisaa. En tunne itseäni vielä niin varmaksi vedessä, jotta intoa riittäisi Suomen sameisiin vesiin. Kokemuksena sukelluskurssi oli jännittävä, mutta todella antoisa. Nyt tiedän miltä tuntuu uiskennella värikkäiden kalojen, korallien ja kilpikonnien seassa. Nyt tämän voikin ruksia yli bucket listaltaltani.
