maanantai 7. marraskuuta 2016

Sukelluskurssi Gili Airilla


Sukelluskurssin käyminen oli tullut aina silloin tällöin puheeksi Ihanan miehen kanssa ja sitä mietittiin jo joskus Thaimaan matkoilla. Nyt se sitten viimein tapahtui. Ilmoittauduimme netissä etukäteen Gili Airilla sijaitsevan Manta Diven Open water dive kurssille. Etukäteen ilmoittautuessa sai extrana ylimääräisen fun diven ja t-paidan ja ilmoittautuminen tapahtui helposti sähköpostilla. Minua on sukeltaminen kiehtonut aina, mutta vesi ei ole ikinä ollut vahvin elementtini ja arvelin ahtaanpaikankammoni ja hukkumisenpelkoni olevan ylitsepääsemätön este sukellusharrastukselle. Viihdyn merellä, mutta se on myös mielestäni melko pelottava paikka. Joten tältä pohjalta lähti käyntiin ehkä elämäni jännittävin kurssi.


Open water dive kurssi soveltuu hyvin aloittelijoille ja kurssin käytyä saa luvan sukeltaa 18 metriin. Monelle tulee mieleen sukelluskurssista PADI, mutta nykyisin yleistyvämpi SSI on samanlainen ja jatkossa kaikki taitavat mennä tuon SSI:n alle. Kurssi kestää Manta divessä 3-4 päivää ja sisältää 6 sukellusta. Kun on suorittanut sukellukset, taitotehtävät ja teoriakokeen saa kansainvälisen open water diver kortin. Sen jälkeen voi suorittaa lisää kursseja, jos haluaa luvat syvemmälle 30 metriin tai erikoiskursseja. 



Kurssi alkoi teorialla sekä varusteiden ja turvallisuuden läpikäymisellä. Ensimmäisenä päivänä olimme sukelluskeskuksen uima-altaalla tutustuen varusteisiimme ja totuttelimme veden alla oloon. Koulutus tapahtuu pienissä max neljän hengen ryhmissä ja me saimmekin kurssille mukaan todella mukavan nuoren belgialaispariskunnan Vickyn ja Karelin, jotka olivat reissanneet pitkin Aasiaa jo viisi kuukautta. Heidän kanssaan tuli vietettyä saarella muutenkin aikaa, kuin vain veden alla. Kurssin opettajana toimi mukava, mutta sopivan vaativa brittiläinen Al ja saimme lisäkouluttajaksi vielä Divemaster-tutkintoa suorittavan hollantilaisen Victorin, jonka koulutukseen kuului toimia open water kurssilaisille apukouluttajana. 

Ensimmäistä kertaa veden alle mentässä olin jo varma ettei tästä mitään tule. Olen joogassa tottunut hengittämään pelkästään nenän kautta ja nyt pitikin hengittää vain suulla. Kuplia tuli kauheasti, enkä uponnut mihinkään. Pienen pinnalle panikointinousun jälkeen uusi yritys. Pikkuhiljaa totuin hengittämään regulaattorin kautta ja vedessä leijuminen alkoi jotenkin hahmottua. Hassua miten sukellusvarusteet ovat maalla niin painavat, että luulisi pohjaan uppoavan, mutta painoja täytyykin lisätä entisestään ja silti tuntuu, että välillä pullahtaisi pinnalle kuin korkki. Sukeltaessa omaa syvyyttä säädelläänkin sukellusliivillä, BC, säätämällä sen ilmaa (toimii myös pelastusliivinä pinnalla ollessa) ja omaa hengitystä treenaamalla. Regulaattorin käyttö ja sen kanssa pelastustoimet vararegulaattorin kanssa alkoivat sujua hyvin, mutta pahin kompastuskiveni kurssilla olikin maskin käyttö. 





Ahdistun jo pelkästään siitä, jos suihkussa saan vettä nenääni, joten maskin käytön harjoitukset olivat aivan kamalia. Aluksi treenasimme sitä, jos vettä menee hieman maskin sisälle, joka on aika yleistä, jos ei ole täysin istuva maski. Vedet pystyy poistamaan maskista puhaltamalla nenän kautta, jolloin vesi korvautuu ilmalla. Tämä sujui pienen harjoittelun jälkeen jo ihan hyvin. Mutta sitten pitikin poistaa koko maski päästä, laittaa se takaisin paikoilleen ja tyhjentää. Tässä kohtaa sainkin jo ensimmäiset paniikit kun pasmat menivät sekaisin. Kouluttajamme Al sanoi, että näitä kaikkia taitoja harjoitellaan vielä meressäkin, joten kauhulla jäin odottelemaan mitä tapahtuisi seuraavana päivänä. Jännitin muutenkin sukeltamista ja sitten siellä olisi vielä pitänyt tehdä kaiken maailman kikkailuja. Tässä kohtaa tajusin, että tästä tulee pitkät kolme päivää. Mieheni tsemppasi minua todella hyvin ja itsepähän tänne halusin.



Seuraavana aamuna meillä oli ensimmäinen sukellus meressä. Lähdin hieman kauhun sekaisin fiiliksin sinne, eikä aamiainenkaan oikein maistunut. Koitin tsempata itseäni kovasti ja kun veneessä näin vanhempia rouvia, jotka olivat myös lähdössä sukellukselle, olin sitä mieltä, että jos hekin niin kyllä minunkin sinne pitää uskaltaa. Kun pääsimme pohjaan asti, mieli alkoi rauhoittua ja viimeistään kun näimme ensimmäiset kilpparit ja Nemo-kalat alkoi sukellus jo sujua ja pelko väistyi. Ajan taju häviää veden alla kokonaan ja siellä voisi lillua vaikka kuinka pitkään. 



Iltapäivällä teimme päivän toisen sukelluksen ja sitten pitikin taas harjoitella niitä pelastautumisjuttuja. Kaikki muut sujuivat hyvin. Harjoiteltiin mm. kaverin tuomista pintaan oman happipullon varassa, pintakuljetusta jne. Mutta taas se penteleen maski... Kun maski piti ottaa pois, minulta meni hengitys sekaisin, härppäsin vettä ja panikoin, jolloin Al kuljetti minut pintaan. Hetken keräiltyäni hengitystä jatkoimme vielä sukellusta. Toivoin jo ettei minun olisi tarvinnut toistaa maskiharjoitusta enää seuraavana päivänä, mutta Al vaati, että hänen kurssilta valmistuneiden pitää oikeasti osata turvallisuusasiat. Ja hyvä näin. Joissain sukelluskeskuksissa lupakortin saa todella heppoisin perustein ja olin kyllä itse tyytyväinen vaatimustasoon, vaikka se yöuneni veikin.


Samainen ilta minulla menikin tehden hengitys- ja mielikuvaharjoitteita. Päätin, että pakkohan sen on onnistua. Kun muut kurssilaiset jännittivät viimeisen kurssipäivän teoriakoetta, minulla oli mielessä vain se hiton maskiharjoitus. Teimme viimeisenä päivänä myös kaksi sukellusta ja nyt kävimme jo 18 metrissä. Syvyyttä ei niinkään huomaa vedessä muusta kuin paineesta, joka tuntuu korvien lukkiutumisella. Painetta saa helpotettua alas mentäessä joko nieleskelemällä tai pitämällä nenästä kiinni ja kevyesti puhaltamalla. Karelilla oli välillä ongelmia korviensa kanssa, koska oli ollut vasta flunssassa, mutta kun alas laskutumisen teki tarpeeksi hitaasti auttoi se asiaa. Sukellukset sujuivat hyvin ja bongasimme hienoja kaloja ja kilppareita matkalla. Kun muut tekivät maskiharjoitukset pohjassa, Al teki ne minun kanssa vain parin metrin syvyydessä, jotta mahdolliselta paniikilta pääsisi nopeammin pintaan. Hengitysharjoituksista oli apua ja sain sen viimein onnistumaan. Eihän se mukavaa ollut, mutta suoriuduin. 


Sukellusten välissä teimme teoriakokeen ja kaikki saivat sen läpi. Viimeisen sukelluksen jälkeen onnittelimme toisiamme ja korkkasimme oluet. Hyvä myö! Olin todella ylpeä itsestäni, että kykenin suorittamaan kurssin. Manta Divella on todella ammattitaitoista väkeä töissä ja olimme todella tyytyväisiä kurssiin. Tutuimme siellä myös suomalaiseenkin kouluttajaan Kimmoon, joka vaimonsa kanssa työskenteli Airilla. Lonely planet on rankannut Gilin saaret yhdeksi parhaimmaksi paikaksi aloittaa sukellusharrastus, enkä ihmettele yhtään miksi. Voin suositella.


Kurssin jälkeen teimme vielä kaksi fun divea. Toinen kuului kurssihintaan ja toisen ostimme vielä erikseen. Fun divella on mukana opas ja sukelluskohde vaihtuu aina päivien ja säiden mukaan. Kurssin stressi oli ohitse ja fiilistelyyn pääsi keskittymään vielä enemmän. Gilillä sukellukset ovat pääasiassa virtaussukelluksia, joissa vene jättää sukeltajat tiettyyn paikkaan. Sukeltajat kulkevat virtauksen mukana ja vene poimii heidät sukelluksen jälkeen ylösnousupaikalta.




Minkä takia sitten osallistuin sukelluskurssille, jos se kerta oli niin pelottavaa? No ihan jo pelkästään itsensä ylittämisen takia. En varmasti pelkäisi laskuvarjohyppyäkään noin paljoa. Mutta ennenkaikkea, tämän takia... Kuvat kertokoot puolestaan. :)





Vedenalaiskuvat lainasin Matkakuume-blogista, josta kerroin edellisessä jutussa. Blogin Miika on kuvannut nämä kuvat samaisessa paikassa, jossa mekin pulikoimme. 

Ihana mies innostui sukeltamisesta niin paljon, että hommasi omat laitteet kotiin päästyämme ja onkin käynyt pari kertaa sukeltelemassa Suomen vesissä. Itselleni riittää sukeltelut tropiikissa lämpimissä vesissä, joissa näkyvyyttä piisaa. En tunne itseäni vielä niin varmaksi vedessä, jotta intoa riittäisi Suomen sameisiin vesiin. Kokemuksena sukelluskurssi oli jännittävä, mutta todella antoisa. Nyt tiedän miltä tuntuu uiskennella värikkäiden kalojen, korallien ja kilpikonnien seassa. Nyt tämän voikin ruksia yli bucket listaltaltani. 

torstai 3. marraskuuta 2016

Gili Air


Gili Air 6.-16.2.2016

Gilin saarista Air on aika lailla saarien välimuoto, sekoitus rauhallisuutta, aktiviteetteja ja ihmisiä. Saarelta löytyy paljon rauhallisia paikkoja ja vaikka ihmisiä suhteessa enemmän kuin Menolla, vallitsee saarella seesteisempi ilmapiiri verrattuna Trawanganiin. Viihdyimmekin Airilla pisimpään näistä kolmesta saaresta. Sukelluksella oli suuri syy, mutta Airista tuli muutenkin meidän lempisaari. Suurin osa resorteista, ravintoloista ja sukellus/aktiviteettiliikkeistä sijoittuu saaren itä- ja etelärannalle. Saarta kiertäessä törmäsimme myös niin hylättyihin kuin vasta rakenteilla oleviin resortteihin.








Kaupat ja ravintolat ryhmittyivät rannan tuntumaan ja saarella pysyi helposti liikkumaan jalkaisin tai vuokrapyörällä. Lempiravintoloiksi valikoitui muutama vakipaikka. Kävimme tosin useissa, mutta vieläkin useammin päädyimme näihin samoihin. Sunrise resortin yhteydessä olevasta ravintolasta sai parhaat jälkkärit, niitä käytiin syömässä vaikka ei vatsassa olisi ollut tilaakaan. Siellä tapasimme myös suomalaismiehen, joka hetken juteltuamme osoittautuikin bloggaajaksi, jonka Matkakuume-nimistä blogia olin juuri ennen reissua lueskellut paljon. Kannattaa tutustua, löytyy täältä: www.matkakuume.net KLIK!  Pieni maailma todellakin...

Chill out-ravintolasta sai saaren parhaat pitsat. Indonesialainen ruoka on todella hyvää, mutta kyllähän sitä vaihtelua välillä kaipaa. Shark Bitesissä puolestaan söin elämäni parhaimman salaatin.




Sadekaudella kun oltiin, niin kyllähän siellä välillä satoikin. Tai lähinnä yhden kerran, jolloin vettä tulikin pari päivää putkeen ja paljon. Mietimme, että sadekaudella Balille matkustaminen ei ole ongelma, varsinkin jos on pidemmällä reissulla. Lyhyemmällä reissulla tosin saattaisi todella huonolla säkällä sattua juuri ne muutamat sadepäivät kohdalle.






Aktiviteetteja saarelta löytyy aina sukeltamisesta joogaan. Me keskityimme sukeltamiseen, josta kerron seuraavassa postauksessa enemmän. Se olikin minulle niin jännittävää, ettei sitä muuta aktiviteettia kaivannutkaan. Muulla ajalla lähinnä taas vain hengailtiin, kierrettiin saarta ja ihmeteltiin meininkejä.





Käytimme hevosvainuja saarilla yhden ainoan kerran, kun saavuimme Airille ja vettä lotkotti taivaan täydeltä emmekä tieneet missä meidän majoitus sijaitsi. Muuten ei niitä tullut käytettyä. Hieman sääliksi kävi hevosparkoja, kun eivät näyttäneet olevan missään hyvässä kunnossa ja toimivat todellakin vain paikallisten työkaluina. Gilin hevosillekin on oma hyvinvointia tukeva yhdistys, joka järjestää hevosille hoitopäiviä, jolloin niiden varusteita käydään läpi (vai miltä kuulostaisi pelkkä rautalanka kuolaimina) ja ne saavat tarvittavaa hoitoa. Lueskelin myös, että yhdistys ajaa hevosten käytön lopettamista Lombokissa, mutta en tiedä onko lopettaminen hyvä vaihtoehto, kun se kuitenkin on niin monen paikallisen leivästä kiinni. Kannattaisin enemmänkin sitä, että niiden hyvinvointiin ja valistamiseen panostettaisiin vieläkin enemmän. Työhevosten tilalle kun kuitenkin tulisi moottoriajoneuvot.





Majoituimme saaren keskiosassa sijaitsevaan Soul Villaan. Paikka oli todella siisti pieni resortti, jossa oli ystävällinen henkilökunta. Majoitus tapahtui pienissä rivitalohuoneistoissa, joita oli muistaakseni vain viisi. Saimmekin olla aika rauhassa, kun muut huoneet olivat vain muutamia öitä muiden käytössä. Pihalla on siisti uima-allas ja aamiaisen sai tilata aina muutamista vaihtoehdoista. Mainittava asia myös, että sängyn patja oli koko matkan paras. Hyvin nukutti.





Kaiken kaikkiaan Gili Air osoittautui leppoisaksi saareksi, jossa viihtyisi reilusti pidempäänkin, ihan vaan vaikka tuijottaen noita auringonlaskuja. Jos joskus palaamme tänne suunnalle, suuntaamme todellakin suoraan Airille. 


Seuraavaksi sitten sitä sukeltamista, huiiiiii...

keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Gili Meno


Gili Meno 2.-6.2.2016

Gili Meno on Gilin saarista pienin ja rauhallisin. Sitä monesti siteerataan honey moon-saarena ja jos kaipaa omaa rauhaa, Meno soveltuu siihen hyvin. Majoituimme Tropical Hideaways Resorttiin, joka löytyi lyhyen kävelymatkan päästä satamasta saaren keskiosaan päin. Resortti ja huone olivat todella siistit ja viihtyisät, hintatasokin oli kohtuullinen. Sieltä löytyi myös kiva uima-allas, joka tuli tarpeen, kun majoitus ei sijainnut rannan tuntumassa. 






Gilin saarilta löytyy paljon kissoja ja niillä on oma järjestö Cats of Gili, joka huolehtii niiden hyvinvoinnista ja sitä taitaa ylläpitää suomalainen nainen. Päädyinkin siihen, että seuraavassa elämässä synnyn kissaksi Gilin saarille. Kuvan kissa hengaili usein meidän patiolla ja kävi aamupalalla meidän kanssamme.


Menon sataman läheisyydestä löytyy vain muutama ravintola ja kauppa. Muuten ruokailun voi hoitaa eri resorttien ravintoloissa. Meno Menolla on aika pysähtynyttä ja kauheasti aktiviteettejä ei löydy. Saari on siis täydellinen rentoutumiseen ja hengailuun, jos ei kaipaa ihmisvilinää ja jatkuvaa höntyilyä aktiviteettien perässä. Vietimme saarella aikaa lähinnä kävellen tutustuen saareen.





Keskeltä saarta löytyy pieni järvi, joka ei ole uimakelpoinen, mutta tutustumisen arvoinen alue.








Menolta löytyy myös pieni Turtle Sanctuary, joka kerää kilpikonnan munia, kasvattaa niistä sen kokoisia (noin 8kk), että pikku kilppareilla on paremmat selviytymismahdollisuudet, jonka jälkeen ne päästetään takaisin mereen. Kilpikonnien munat ovat paikallista herkkua, sekä pikkukilppareita uhkaa monet vaarat ennen kuin ne kasvavat tarpeeksi vahvoiksi ja isoiksi. Täten eräs paikallinen mies perusti kilpikonnien suojeluohjelman, joka toimii Gilin saarilla. Lahjoituksilla toimivassa Sanctuaryssa altaiden vesi vaihdetaan päivittäin ja pienet kilpparit saavat lahjoituksin ostettua ja pyydettyä ruokaa.







Suojeluohjelman takia saarien ympäriltä löytyy paljon uiskentelevia merikilpikonnia, joita kävimme bongaamassa snorklaten. Pienen saaren etuna saimme oman privaattiveneen oppaan kanssa snorklausretkelle. Ensimmäisellä snorklauspaikalla saaren edustalla veneemme moottori tosin simahti ja opas vaihtoi venettä. Toisen veneen tuoja liittyi seurueeseen ja siten meillä oli myös oma snorklausopas, joka auttoi meitä löytämään kilpikonnia ja erikoisempia sinisiä koralleja. Niitä tuskin olisi osannut bongata ilman opasta. Snorklausretki kiersi koko saaren ympäri ja näimme todella kaunista merielämää. 


Olimme puhuneet mahdollisesta sukelluskurssille osallistumisesta ja kartoitimme saarien sukellusliikkeitä. Sopivan löysimme Gili Airilta suositusten perusteella ja koska Ihanaa miestä alkoi kurssille osallistuminen polttelemaan jo niin paljon, lähdimme etenemään Menolta neljän yön jälkeen.


Siirryimme Airille julkisella veneellä, joka on todella halpa. Aikataulut eivät tosin ole niin tarkkoja, vaan vene lähtee kun tarpeeksi matkustajia on kyydissä.

Seuraavaksi juttua Gili Airilta, jossa viihdyimme pisimpään.